Jääpurjehdus

Julkaistu 15.03.14 | klo 17:33 | kategoriassa Uutiset, Vinkit

Jääpurjehdus/iceboating

Jääpurjehdus on kehittynyt ihmisten tarpeesta liikkua talvisaikaan.  Ensimmäiset jääpurret olivat veneitä, joihin laitettiin jalakset alle. Näitä on käytetty jo 1800-luvulla, ehkä jo aiemminkin. Alkuaikoina jääpursi oli nopein tavaran kuljetuksessa. Pohjois-Amerikassa rakennettiin jopa yli 15 metrisiä jääpursia. Myös jääpurjehduskilpailuja järjestettiin. Suomessakin jääpursien historia tunnetaan pitkältä ajanjaksolta: Isoillajärvillä ja rannikkokaupungeissa hyödynnettiin näitä liikkumisvälineitä.  Purjehduksia tehtiin aina naapurimaihin saakka.

Nykyään harrastus- ja kilpailutoimintaa on lajiin sopivilla alueilla ympäri maalimaa. Tunnetuin niistä on DN-luokka. Kuninkuusluokassa kilpailuissa käytetään upeita Skeettereita, jotka voivat saavuttaa jopa yli 200 kilometrin tuntinopeuden. Skeetterit pystyvät hyödyntämään erinomaisen aerodynamiikkansa sekä korkean hyötysuhteensa purjeen ja keveytensä ansiosta. Ne voivat kulkea kymmenen kertaa nopeammin kuin tuuli.

En ole nähnyt luonnossa kuin kaksi jääpurjetta, ja ne molemmat olen itse tai kavereiden kanssa tehnyt. Olen aina asunut niin pienien vesien ääressä, ettei jääpursia ole luonnollisestikaan vastaan tullut. Ensimmäisen kerran sain harrastukseen idean sarjakuvien purjekelkasta, jolla mentiin kovaa vauhtia. Taisin olla silloin vähän toisella kymmenellä. Kysyin isältä lupaa tällaisen kelkan valmistukseen. Lupa saatiin, mutta lupaa ei herunut metallin työstökoneiden käyttöön. Isä lupasi tehdä jalakset alle, jos tekisimme kavereiden kanssa rungon ja purjeen. Kelkasta tehtiin kolmionmallinen, etummainen jalas ohjaisi kelkkaa. Runko valmistettiin nelituumaisesta laudasta, maston alusta tehtiin 2/4-lankusta, johon porasimme sepän tekemällä poranterällä reikä. Terä oli varmaan 1800-luvulta.  Se oli raskasta!

Muistaaksemme arvioimme, että sitkein puu mastoksi olisi pihlas. Sellainen löytyi äkkiä tienvarresta. Seuraavaksi piti etsiä purje. Lakanan arvioimme liian heiveröiseksi ja vaikeasti saatavaksi. Tuskinpa olisivat puhelahjatkaan riittäneet äidin taivuttamiseksi, jotta hän olisi lakanastaan luopunut. Eli isän pakeille oli taas mentävä. Mistä purje? Kuulemma vanhasta jyväsäkistä tulisi hyvä. Ei muuta kuin isoparsinneula äidiltä lainaan ja kolmesta säkistä jätkät purjetta neulomaan. Oli siinä irvailua naisväellä kerrakseen. Paljon mietimme myös, miten jalakset pitäisi teroittaa. Kun tietoa ei ollut, päädyimme noin 70 asteen kulmaan teroituksessa.

Luvattu lumimyrsky oli tulossa ja jää oli vielä puhdas, joten pitihän jäälle lähteä kelkkaa kokeilemaan. Kelkka jäälle, masto pystyyn ja kyytiin. Hyvin pian selvisi, että yksi asia oli mennyt pieleen: Nimittäin teroituskulma. Kelkka leikkasi hienosti jäätä, muttei juuri liikkunut. Päätimme kokeilla seuraavana päivänä uudestaan toisenlaisilla terillä. Lunta tuli kerralla 15 cm, joten homma jäi. Lopulta hommat unohtuivat vuosikymmeniksi. Aina oli lumet jäällä. Ajattelin, että vielä kerran tekisin oikean purjekelkan.

Terveiset kaikille kavereille, jotka olivat tuota ensimmäistä kelkkaa väsäämässä.

 

 

Tänä talvena muistin projektimme, kun jäätkin olivat niin hyvät ja työnkin puolesta olisi mahdollista, kerrankin.  Aloin selvittää, millaisia kelkkoja on olemassa ja millaisilla mittasuhteilla. Tilasin piirustukset jenkeistä ja totesin kelkan valmistuksen olevan liian työlästä ja hidasta. Haluisin kuitenkin nopeasti kokeilemaan jääpurjehdusta. Tietysti olisi ollut järkevintä ostaa kelkka, mutta ollessani tällainen sähköputkimies, niin pitihän sitä itse yrittää tehdä. Otin piirustuksista mittasuhteet ja kerroin ne 1,5. Näin täällä olevilla järvillä saataisiin riittävät vauhdit. Päädyin seuraaviin mittoihin: pituus 6 m, leveys 3 m ja purjeeksi valitsin 8 m² surffipurjeen. Koska kelkan piti olla edullinen ja yksinkertainen, valitsin runkomateriaaliksi raudan. Varjopuolena oli tietysti paino, mutta rakenteet olivat yksinkertaisia ja kestäviä. Tietysti tarvittiin myös naruja, vaijereita, sakkeleita, palomiehen hakoja, maalia, lakkaa jne.

 

Kustannusarvio oli, ettei kelkka saanut maksaa yli tonnia ja se kyllä piti. Purje, masto ja puomi tekikin yli puolet budjetista. Raudat maksoivat 200 euroa ja muut tarvikkeet alle 200 euroa sisältäen mm. käytetyn lumilaudan ja kahdet laskettelusukset. Valmistukseen meni noin 20 tuntia muutostöineen. Maston jalkaa muutettiin monesti. Ensiksi meni mutkalle 8 millin teräspultti. Toiseksi tein mastonjalan Renaultin raidetangon päästä: 12 millinen ranskalainen pultti meni poikki. Kolmanneksi valitsin käytetyn Valta-traktorin raidetangonpään, joka oli 20 milliä ja sekin katkesi kerran. Tästä voikin vain todeta, että tuulen kelkkaan kohdistavat voimat ovat valtavat.

Eka uuden kelkan testi toi mieleeni tilanteen, jolloin testattiin ihka ensimmäistä kelkkaa. Se tapahtui vieläpä samalla järvellä kuin yli 30 vuotta sitten tehty testi. Tällä kertaa kelkka oli kolme kertaa ensimmäistä kelkkaa suurempi, niin kuin kuskikin. Jousiteräksestä valmistettu luistimet oikeaoppisesti teroitettu 45 asteen kulmaan. Déjà-vu, ihan kuin tämä olisi tapahtunut joskus ennenkin: Jää oli liian pehmeää 60 cm pitkät ja 6 milliä vahvat jalakset painuvat pehmeään jäähän ja kelkka ei liikkunut. Tämä ei voinut olla totta!

Ei auttanut tehdä muuta kuin googlettaa ja katsoa, missä vika oli.  Jostain löysin kuvia. miten luistimet ja sukset olivat yhdistetty. Näin oli saatu pehmoisille jäille toimiva ratkaisu. Etupäähän ohjaukseen laitoin yhden lyhyen suksen ja luistimen terän 5 milliä alemmaksi. Takapäässä luotin kallistettujen laskettelusuksien kanttiin.

Toinen testi. Yes, kelkka liikkui, mutta puuskittainen tuuli vei vain ajoittain. Muutama lupauksiaherättävä lähtö kyllä koettiin. Tuulen suunasta johtuen ei voinut ajaa kuin 300 metrin stinttejä. Järvi oli liian pieni tälle kelkalle, mutta ison saaren takana oli puolta suurempi selkä, jota käyn testaamaan seuraavalla kerralla.

Kolmas testi. Tuuli erinomainen 8 m/s, aurinko paistaa, mutta vettä jäällä paikoin yli 5 cm. Ajattelin, etten anna moisen haitata. Nyt mennään eikä meinata. Kelkka liikkui rauhallisesti pienemmällä selällä ja päätin ohjata kelkan ison saaren taakse isommalle aukealle. Pakko myöntää, että tuuli otti saaren päässä kunnolla purjeeseen. Olin todella hämmentynyt, kuinka mahdoton kiihtyvyys tuli. Se yllätti minut täysin. Vaikka vauhtia ei ollut kuin 50-60km/h, niin vesi lensi ajaessani ekaan lammikkoon. Sitten alkoi purjehduksen opettelu, kun ei siitä ollut aiempaa kokemusta. Kehitystä alkoi pian näkyä ja saatoin purjehtia yhtäjaksoisesti vaikka kymmeniä kilometrejä, jos näin tahdoin.

Tavoitteeni toteutui ja ylittyikin. Itse suunnitelmani kelkka toimi, vaikka aluksi olikin kovasti ongelmia. Uskon, että oikeanlaisilla juoksijoilla/luistimilla ja riittävän suurella selällä kelkkani saavuttaa helposti 100km/h nopeuden. Isot ulkomitat ja jaloilla ohjaus tuo vakautta menoon. Loppu on kuskista ja tuulesta kiinni.

Tuli taas kerran todettua, kuinka merinovilla toimii, vaikka se kastuikin. Iho pysyi lämpimänä ja mukavana, vaikka asuste oli kostea. En usko, että mikään muu tuote pystyy samaan, mihin merinovilla pystyy. Muistakaa käsitellä merinovilla-asusteita kosteana varoen, etteivät ne repeä: Villan kuidut muuttaa muotoaan kosteuden mukaan. Mukavia hetkiä kevään liikkumiseen ja siellä jäillä on nyt syytä olla erittäin varovainen. Naskalit aina mukaan, kun jäillä liikutaan  ja terve järki mukaan.

P.S. Kyllä tässä skeetterikuume tuli…

 

 

Terveisin,

Merinovillakauppiaasi Antti Peltonen, Active Arctic